ja siellä he tilaavat noutokahvinsa

Ollaanko siellä ruudun takana yhtä innoissaan tammikuun vaihtumisesta helmikuuhun? Täällä ollaan! Onhan maisema ollut vähän suttuinen muutaman päivän, mutta eipä tuo haittaa, valon määrä on lisääntynyt ja päivät sen kun pitenevät. Ihanaa!
Niin se ympäröivä maailma muuttuu, vielä pari viikkoa sitten lumi peitti maan.

Kävelen tämän saman reitin monta kertaa vuodessa töihin. Joka perjantai minua kävelevät siinä rautatiekiskojen kohdalla vastaan heijastinliiveihin pukeutuneet herrat. Nyökkäämme hieman tuttavallsesti. Kun olen päässyt sillan alitse, kiitää tavarajuna kiskoilla. Junan pillit kuuluvat aina autopesulaan asti. Siihen aikaan kun ohitan autopesulan ohitseni ajaa Lindströmin mattoauto. Rutiinit ja arki on hyvästä, ne ovat ihan kaiken perusta.

Kävellessäni mietin niitä kaikkia kauniita katuja, joita olen saanut kulkea. Vanhoja mukulakivikatuja, joilla voi kuvitella näkevänsä hevosvaunut kyydissään blodyyrimekkoon pukeutuneen herrasnaisen. Kapeita Italialaisia kujia, joissa nopeatempoinen puheensorina kuulostaa musiikilta, siltä kuin arki olisi siellä kaukana tavoittamatomissa. Idyillsiä ohutilmaisia vuoriteitä alppien sylissä, niitä joissa kuljet kirjaimellisesti pilvissä. 

Sora rapisee haljenneella asflatilla, joka on jo sulanut jäästä.
Meillä on betonia. Ja meillä on loskaa. Ja toiset meistä rakastavat niitä kaikkia neljää vuodenaikaa, jotka ovat aikanaan poikenneet kovinkin toisistaan.  

Jossain muualla on erimäköiset työmatkat. Tottakai. 
He astuvat kotikadulleen ja noutavat lähikahvilastaan kuuman cappuccinon. Hyppäävät pyöränsä selkään, toisessa kädessään noutokahvi. He hymyilevät ja naiset osaavat pyöräillä korkokengissä, sekä mekoissa. Jos sataa tuntuu heillä olevan kolmas käsi, joka pitää sateenvarjoa suojana sateelta. He voivat kuljettaa koko nelihenkisen perheensä yhdellä polkupyörällä. Asukkaiden pyöräilykilometrit ovat suuremmat kuin autolla ajetut kilometrit. Ja he rakastavat sympaattisia kahviloitaan ja ravintoloitaan, joita kaupungissa on arviolta noin 2000.




Marketin vihreä logo näkyy pitkälle, melkein kotipihaani asti. Sukkani ovat kastuneet jo alkumatkasta ja jokaisen askeleen alla ne liimaantuvat kiinni ihooni. En valinnut kumisaappaita, ne olisivat olleet liukkaat, ja ne olisivat pitäneet jalkani kuivana. Boset korvilla jatkan matkaani, "wilt u het menu?" kysyy mieshenkilö ja minä toistan perässä wilt uuu heet menjuu. Olen melkein perillä.

Iltapäivällä aurinko on sulattanut lumen ja pienet linnut laualvat kevään laulujaan. Jossain päin maailmaa he pistäytyvät omassa lähikahviossaan ja tilaavat afterwork snaksin. Minä kannan Prismapussini kotiin ja alan tekemään meille safkaa.

Muistetaan olla onnellisia siitä mitä meillä on <3

Johanna, Moi