Ciao!
No mutta, mutta, mihin tämä aika on mennyt? On vierähtänyt luvattoman kauan viimeisimmästä kirjoituksestani. Älä kysy miksi. Olen monesti kyllä ajatellut blogiani, mutta siihen se on aina jäänyt. Ajatuksen tasolle leikittelmään. Olen myös ollut vähän hukassa kirjoittamiseni kanssa. Pohtinut, mihin blogissani keskittyisin, mutta, kun en valmiiksi ajatustani saa, olkoon tämä edelleen jatkossakin tällainen vähän sekalaisten kirjoitusten ja epäsäännöllisen säännöllisesti päivittyvä blogi. En aio jatkossakaan ottaa painetta, julkaisen milloin siltä tuntuu.
On tullut matkustettua sitten viime kerran. Voisin kertoa vaikka alkuun muutaman pätkän reissuiltani. Tulehan matkaan. Sitten mennään.
Kotor, Montenegro
Sinä heinäkuisena lauantaina herätyskello oli laitettu herättämään 5.47. Oli sovittu edellisenä iltana aikaisesta aamulähdöstä vielä nukkuvan kaupungin keskustasta. Edellisenä iltana oli intouduttu juhlimaan hotellin terassilla yhdeksän kylmän juoman verran, haettu vielä pullo punaista pienestä lähikaupasta, nautittu se hikisessä huoneessa illan mittaan.
Aamulla sitten vähän väsytti. Molempia. Sänky oli antautunut jo ensimmäisenä yönä. Jotain häikkää pohjassa oli. Tunnelma oli siten uninen ja odottava. Samassa nipussa hitunen ärtymystä, sekä kipollinen onnea uudesta seikkailupäivästä.
Moottoripyörä odotti kaupungin muurien ulkopuolella. Vanhan kaupungin muurien sisäpuolelle, kapeille pienille sokkeloisille kujille ei ollut mitään asiaa moottoriajoneuvoilla. Vain muutama satunnainen vastaantulija, pieni ryhmä juhlijoita, joiden päivä ei ollut vielä eilen saanut päätöstään. Jossain kaukana soitettiin 80- luvun hittejä. (kuva yllä on saapumispäivältä Kotoriin)
Hitaasti heräävä kaupunki, kapea mutkainen lahden vieressä kulkeva tie,
kaksi suomalaista matkailijaa. Valitsimme reitiksi kiertää Kotorinlahtea ja matkustaa autolautalla lahden yli toiselle puolelle. Siellä odottaisi uusi seikkailu.
Tien varrella aikaiset kalastajaherrat olivat virittäneet onkensa. Tyyni, usvainen lahti, jonka veden pinta näytti kalleimmalta silkiltä, kaukana horisontissa ylväänä kohoavat vuoret, joita maastopalot olivat polttaneet jo toista viikkoa. Sinne olisimme matkalla.
Lautta saapui pienen odotuksen jälkeen. Oli muitakin aamumatkaajia. Siinä me livuimme poikki Kotorinlahden kohti seuraavaa etappiamme, Kroatian Vodicea. Lauttamatka oli lyhyt ja asetimme navigaattoriin päätepisteeksi Gueshouse Brajkovic, Vodice. Matkaa oli edessä vajaa 400km, ajoajaksi arvioitu viitisen tuntia. Vielä silloin emme osanneet aavistaa tulevasta.
Tie oli hyvin kapeaa, mutkittelevaa vuoristotietä. Kasvillisuus oli palanut mustaksi hiilimatoksi kilometrien matkalta. Aurinko oli jo ylhäällä ja paistoi +38 asteen lämmöllä. Oli polttavan kuumaa. Kuumuutta voi yrittää kokeilla pukemalla itsensä pilkkihaalariin ja menemällä +40 asteiseen saunaan.
On eri asia toimia kuumuudessa rantatuolissa loikoillen. Takapenkin valkouvaaja ei muistanut ottaa kuvia kuin muutaman ruudun tien mennessä yhä haastavammaksi.
Reitille, jonka valitsimme, osui monta rajan ylitystä. Menin vähän laskuissa sekaisin kolmen ja viiden välillä. Rajat olivat hyvin ruuhkaisia, ja autojonot kilometrien mittaisia.
Moottoripyörällä onneksi pääsee ohittelemaan jonoja, en edes uskalla ajatella miten pitkään ilman tätä rajan ylityksissä olisi mennyt. Rajan ylityksiin aikaa kului silti yli kolme ylimääräistä tuntia. Kolme, kuumaa ylimääräistä tuntia. Mutta, kuuluu lajiin. Ja pidän lajista.
Tuulenvire oli polttavan kuumaa ja vaikka avasin ajotakin, tuntui, että toimella ei ollut viilentävää vaikutusta. On erityisen tärkeää osata varautua jo etukäteen näillä reiteillä riittävään nesteytykseen ja varmistettava, että nestettä kulkee myös mukana. On kymmeniä kilometrejä, joissa ei ole yhtään asutusta, saatikka huoltoasemaa. Ja siihen yhtälöön lisätään helle, on uupumus kyllä valmis. Ja juuri sinä lauantaisena aamuna matkaan oli pakattu vain pieni pullo vettä.
Kuumuudesta ja hitaista rajoista huolimatta reittivalinta osoittautui oikeaksi. Näimme sodan runtelemia hylättyjä tehtaita, vuoristoisen maaseudun rähjäisiä pihapiirejä, kymmeniä kilometrejä asuttamatonta karua vuoristoa, ilman yhtään muuta turistia tai vastaantulijaa. Nämä sillä hetkellä haasteellisilta tuntuvat hetket rikastuttavat muistojen arkistoa jälkikäteen.
Silloin on jo tuntemukset silmittömöstä kuumuudesta, väsymyksestä ja jännityksestä kaikonneet muodostaen muistoihin uskomattoman seikkailun tunteen. Tunteen, että on saavuttanut jotain ainutlaatuista, ylittänyt omat rajansa. Ollut rohkea.
Vähitellen tie muuttui yhä leveämmäksi, kuten aina lopuksi käy, vastaan alkoi tulla autoja. Nopeudet nousivat. Lähestyimme Kroatian Vodicea, jossa yöpyisimme seuraavan yön. Perillä kohteessa olimme iltapäivällä n15 aikaan. Pitkä ja tapahtumarikas päivä takana jo.
Gueshousessa odotti ystävällinen isäntäpariskunta, ilmastoitu huone, viileä suihku ja aurinkoinen parveke. Suihkun, kylmän oluen ja vaatteiden vaihdon jälkeen olimme taas valmiita ottamaan uuden kaupungin vastaan.
Illalla aurinko värjäsi taivaan ja meren. Seikkailijat lähtisivät aamulla aikaisin uusiin huomisiin. Siitä sitten taas joskus toisella kerralla. Oli ollut hyvä päivä.
Kiitos kun olit matkassa, nähdään taas.
-Johanna, Moi-
