Voi Pori sentään, miten kaunis olet tänään! Yön aikana kotikaupunkini on pukenut ylleen parempaa Seppälää. Puut valkeassa hunnussaan, ystävänään taivaan vaalea sini. Eleettömästi vain seisovat, Taalainmaankoivu ja vanha vaahtera, vierisin. Hiljalleen leijailee hiutaleet oksilta, osuu auringonsäteisiin, ja siinä hetkessä on kauneus.
Pieni postaus tähän väliin itäisen Porin maisemista. Euroopan reissuni loppumetrit sitten toisella kertaa :)
Kun näin upea päivä osuu vapaapäivälle olihan sitä kauneutta väkisinkin lähdettävä kuvaamaan. Tein pienen päiväretken maisemiin, joissa olen varttunut, jotka ovat osa minua ja muistojani.
Sampola, kaupunginosa nro 47. Sampolan vanhimmat kerrostoalorakennukset ovat 1970 -luvulta. Aikanaan Sampola oli yksi Suomen suurimmista lähiörakentamisen kohteista. Vuonna 2018 puretun liikekeskuksen, sekä yhtenäiskoulun tilalle rakennettiin uusi Itätuulen oppimiskeskus, sekä uusi lähikauppa.
Lapsuudestani muistan, miten yhteisöllinen asuinalue Sampola oli. Asukasyhdistys oli aktiivinen ja kesän kohokohtia oli kesäteatteriesitys, jota esitettiin Hillervontien sisäpihalla. Silloin aikanaan -80 luvulla ostoskeskuksessa toimi kaksi ravintolaa, ja Anneli vei teatteriesityksen päätteeksi sinne syömään nakit ja ranskalaiset. Voi veljet ja siskot, mutta ranskalaiset ei ollut koskaan maistunut niin hyvältä.
Matka jatkuu yli rautatien, ohi pururadan. Silloin muistan, koulun liikuntatunnit, opettajan, joka osasi taitavasti tukahduttaa lapselta liikunnan riemun. Koiviston ulkoilupuiston pururata on tänäkin päivänä ahkerassa käytössä. Maastossa kiertää useampi reitti, pururataa ja kaunista metsäpolkua. Hienona erikoisuutena mainittakoon Koiviston ulkoilupuiston taidepolku.
(ulkoilupuistoihin täältä)
Mastojentieltä käännyin Kuparitielle. Muistui kesä, auringonpaisteiset päivät ja repussa aamulla tehdyt voileivät. Minun ensimmäisiä kesätyöpaikkojani oli Outokummun tehtaat.
Muistan, miten nautin työstäni siivoojana, pääsin tutustumaan lähes jokaiseen tehtaan kätkemiin tiloihin, Valssaamon kuumaan ja meluisaan miljööhön, Keskuskonttorin "aikuisten maailmaan" kuten paikkaa silloin nimitin. Muistan nuo kesät rikkaina ja opettavina. Limonaadia sai ostaa edullisesti yläkerran jääkaapista ja portailla Minnan kanssa syödyt leivät maistuivat elämältä. Niillä portailla Minna kertoi miltä tuntui sairastaa reumaa ja saada lapsi 17 vuotiaana.
Koivistonluotoon saavuttaessa olen aivan varhaisempien itäisen Porin muistojeni maisemissa. Vuonna -79 muutin keskustasta Väinölän juuri valmistuneisiin kerrostaloihin. Koivistonluodossa oli aikoinaan Postipankin konttori, johon minulle avattiin säästötili. Kultapossulehti oli odotettu ja tarkkaan luettu ilmestys. Postipankin tädit olivat luotettavia aikuisia, kilttejä ja niin nätisti aina juttelivat pienelle säästäväiselle tytölle. Kultapossun vatsa avattiin säännöllisesti tämän pankin seinien sisällä, säästöt kirjattiin sinikantiseen pankkikirjaan kauniilla käsialalla. Kun säästöjä oli tarpeeksi sain vihdoin ostettua vihreän Tunturin, kolmivaihteisen, Centrumista. Kuvassa oikealla entinen Postipankki.
Koivistonluodontien varrella on myös muistoja herättävä Onkipolku, jonka pässä sijaitsi mattolaituri. Tietääkö joku, vieläkö tuo laituri on paikoillaan? Monet matot on laiturilla pesty, monet kerrat pelätty, että alta liukuu ruumis ja monet vettävaluvat painavat matot kuljetettu pyörän takahäkillä kotipihaan kuivumaan. Jatkan vielä eteenpäin. Käännyn Luodontielle. Kaarteessa oikealla asui aikoinaan Lipsaset. Heidän aidan takana on tavattoman usein retkeilyt filteillä, syöty eväitä ja jekutettu ohikulkijoita vanhalla siima-rahapussi jipolla.
Kuka muistaa pienen kioskin Väinönraitilla? Entä vieressä sijaitseen kampaamon? Ja kun hetken vielä käveli eteenpäin tuli vastaan kuntosali, vuosia taaksepäin pikkuinen ruokakauppa. Tänään Väinönraitti oli hiljainen ja kaunis. Miten pienelle raitille voikaan mahtua niin paljon muistoja. Minä jäin vain hetkeksi ihailemaan kauniita pakksen huurruttamia koivuja.
Takaisin kotiinpäin. Sampola näytti tänään eloisalta, iloiselta keski-iän ylväästi ohittaneelta ikinuorelta. Aarnintien vaahterakuja on jokaisena vuodenaikana kaunis. Kun ympärilleen katsoo on meillä melkoisen puustorikas elinympäristö, rikas lähiöluonto. Sen näkeminen vaatii vaan joskus vähän pysähtymistä. Samoin kuin muistojen kadut, rakennukset ja ihmiset. Ei aina tarvitse lähteä maailman ääriin. Lähelläkin on ihan hyvä.
Kiitos, kun olit matkassani.
Aurinko laskee läntiselle taivaalle. Sinitiainen syyshortensian oksalla, suussaan auringonkukan siemen. Kaukaa kuuluu vaimeat liikenteen äänet.
Talvipäivästä nauttien,
Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti